Koga Densetsu Yoru on Raezlan keksimä Weedin aikakauteen sijoittuva Hopeanuoli-fanitarina. Sankareiden perilliset on tarinan ensimmäinen saaga.

 

luku 1 - Elohopea

 

Lumimyrsky piiskasi Japanin pohjoisia alppeja. Oli lähes mahdotonta nähdä eteensä, saati löytää saalistettavaa, mutta silti vanha naaraskoira ponnisteli halki lumimyrskyn. Lukuisat arvet harjapäisen koiran tummaturkkisessa kehossa kertoivat taisteluidentäyteisestä elämästä. Eivät lajitoverien hampaan ja kynnen jäljet mitään, mutta kaksi valtavaa arpea nartun rintakehässä kertoivat paljon suuremman vastustajan kohtaamisesta. Nuo arvet olivat tosin jo vanhoja.

 

Oli kulunut yli kymmenen vuotta siitä, kun etelämpänä sijaitsevassa Ohussa villikoirien tuhatpäinen armeija kokoontui kaatamaan hirviökarhu Akakabuton. Blanke oli tuona päivänä menettänyt kaksi hänelle tärkeää ja rakasta koiraa… Vuodet olivat vierineet ja tilanteet muuttuneet. Tuo Kogan shinobien perillinen oli vuosien jälkeen saanut itselleen kumppaniksi nuoruudenihastuksensa, Ohun upseerina toimineen Smithin. Hiljattain Smith oli mystisesti kadonnut Ohusta ja Blanke oli lähtenyt vaaralliselle matkalle jäljittämään kumppaniaan. Uroon jäljet olivat johtaneet pohjoisille alpeille, jossa Smith oli joutunut liikenneonnettomuuteen pelastettuaan erään koiran hengen.

 

Blanken oli täytynyt tilansa vuoksi jäädä pohjoisille alpeille. Matka Ohuun olisi ollut pian ensimmäiset pentunsa synnyttävälle iäkkäälle nartulle liian raskas ja vaarallinen. Sitä paitsi… Ei hänellä ollut mitään syytä palata sinne. Paratiisi ei ollut enää entisensä.

 

Pennut olivat juurikin se syy, miksi Blanke oli uskaltautunut ulos saalistusretkelle tähän jumalten kiroamaan viimaan. Yksinään hän olisikin kenties vain käpertynyt pesäluolan perälle odottelemaan säiden paranemista. Kyllähän villikoira nyt muutaman päivän paastosi, jos tarve vaatisi. Pennuille täytyi kuitenkin riittää maitoa, joten hänen oli tärkeää saada säännöllisesti ruokaa.

 

Saaliseläimet olivat kaivautuneet syvälle koloihinsa ja reissu alkoi osoittautua turhaksi. Blanke oli jo suuntaamassa takaisin luolalleen, kun havainto jostain elävästä, pienestä ja lämpimästä lumen alla kiinnitti hänen huomionsa. Vesi kihosi koiran kielelle ja hän valmistautui jo iskemään peltomyyrän tai mikä peiton alla lymysikään, hengiltä nopealla iskulla. Sitten hän hoksasi, että kyseessä oli se ainoa olento, mitä hän ei missään olosuhteissa haluaisi surmata, saati syödä. Menneinä aikoina Blanken hirviömäinen murhaajaisä ja tämän kannattajat olisivat varmaankin pistelleet tuonkin olentoparan poskeensa yhtä surutta kuin jos kyseessä olisi ollut peltomyyrä. Igan shinobien parissa syntynyt ja ihmisen lemmikkinä aikuiseksi varttunut Blanke oli kuitenkin aina pitänyt isänsä suvun harjoittamaa kannibalismia vastenmielisenä - hänelle ei tullut siis mieleenkään syödä lumen alta löytämäänsä pientä koiranpentua, joka juuri ja juuri sinnitteli elämän ja kuoleman rajalla.

 

Hän käytti tassujen sijaan kuonoaan sysiäkseen lumet pois pennun päältä, jotta se sai happea ja alkoi sitten nuolla sen mahaa saadakseen pikkuiseen lämpöä. Omien emonvaistojensa herkistämä Blanke uikutti korvat hörössä pennusta huolissaan ja tämän alkaessa liikahdella lämmetessään alkoi vanhan shinobin häntä heilahdella. 

 

Narttu kohotti päätään ja tarkasteli ympäristöä. Mitään merkkejä pennun emosta ei näkynyt - joku petoeläin oli saattanut viedä sen alhaalta kaupungista. Tässä lumimyrskyssä pentu ei selviäisi kauaa hengissä. Blanke teki ratkaisunsa nopeasti. Hän sieppasi pennun suuhunsa ja lähti etenemään nopeasti kohti pesäluolaa, jonka oli syksyllä kaivanut rinteeseen. Halutessaan vanha shinobi liikkui nopeasti hyödyntäen hangen kantavuutta. Se oli hieman voimia kuluttavampi liikkumistapa, mutta nyt oli kyse pennun hengestä.

 

Lumimyrskyn vuoksi Blanke erehtyi hieman kolon sijainnista ja joutui palaamaan vähän matkaa takaisin normaaliin tapaan lumen läpi tiensä raivaten. Viimein, useamman piinallisen minuutin jälkeen, hän kaivautui lumen läpi onkaloon. Kapeasta sisäänkäynnistä läpi päästyään hän ravisteli lumet turkistaan ja ryömi luolan perälle, jossa oli lehdistä ja ihmsiltä varastetuista huovista muodostuva paksu mytty. Sen keskellä näkyi liikettä. Tietäen, että hänen turkkinsa oli yhä kylmä ja märkä ulkoilman jäljiltä, Blanke käpertyi myttypinoa vasten ja laski löytämänsä pennun tassujensa väliin alkaen nuolla sitä.

 

Pentu tuntui olevan sisukas tapaus ja lähti ryömimään kohti hänen nisiään. Blanken iso käpälä vaan oli edessä ja pentu tuuppi sitä, kunnes hän nosti tassunsa ja se pääsi eteenpäin. Peittomytystä ryömi kaksi mustavalkoista, pikkupennuksi solakkaa karvapalloa esiin. Ne olivat hiukan vanhempia kuin Blanken löytämä, ehkä muutaman päivän ikäinen pentu. Kuten tavallista, kovasti Smithiä väritykseltään muistuttava narttu ehti nopeimpana ensin nisille. Valkeaturkkisempi - kenties Igan geenejä perinyt? - urospentu seurasi siskoaan vikkelästi. Pennut eivät vielä osanneet kävellä, mutta mönkivät jo varsin vauhdikkaasti. Valkealle mustakorvaiselle pennulle Blanke oli antanut nimeksi Jack. Mustavalkoinen narttu oli syntynyt keskiyöllä, joten se kantoi nimeä Yoru, yö.

 

Ulkona tuuli jatkoi raivoamistaan, kunnes tyyntyi. Uusi tulokas lähestyi kaksosia kovalla vimmalla. Blanke kääntyi nostaakseen pennun lähemmäs. Juuri silloin pilvet ulkona väistyivät kuun tieltä ja sen kelmeä valo tunkeutui luolan suuaukosta sisälle luolaan. Blanke näki ensi kertaa pennun kunnolla. Toisin kuin hänen omiensa, sen turkki oli hopeinen ja juovikas. Pentu oli ruumiinrakenteeltaan myös tanakampi kuin Jack ja Yoru. Sen ulkonäkö toi Blanken mieleen erään koiran. Koiran, jonka joukoissa hän oli ikänsä palvellut yhtenä uskollisista sotilaista.

 

“Muistutat hieman ylipäällikkö Giniä”, hän lausui pehmeästi pennulle ja aikoi kopata sen hampaisiinsa nostaakseen sen omien pentujensa viereen. Pentu kuitenkin solahti eteenpäin niin vauhdikkaasti, että Blanken leuat löivät tyhjää. Hän hymähti. 

 

Tomera pikku narttu ryömi eteenpäin, kunnes kohtasi kaksi valkoista karvapyllyä, jotka olivat sen ja ravinnonlähteen välissä. Pentu punkesi itsensä vanhempien pentujen väliin ja työnsi sen ikäisille ominaiseen tapaan melko tylysti Jackin pois tieltään. Pikku pentu uikutti ja Blanke nuoli sitä lohduttavasti, tuuppien poikansa sitten takaisin syömään. Jackia ilmiselvästi harmitti, koska uusi pentu oli vienyt hänen suosikkinisänsä ja joi siitä nyt ahnaasti kuin ei olisi koskaan maitoa saanutkaan.

 

“Liukkaat liikkeet ja tuommoinen turkki…” virkkoi Blanke. “Mieleeni tulee eräs aine, jota emännältä karkasi kerran särkyneestä lasitikusta. Spotie kutsui sitä elohopeaksi.. Se olkoon nimesi - Suigin!”

 

Se tuntui hyvin osuvalta nimeltä pienelle sisukkaalle elämänalulle, joka oli kursailematta ottanut paikkansa heidän perheessään kuin olisi siihen aina kuulunutkin.